31.8.2022
Ingmar Bergman – Persona (1966)
**********
Arvoisa Bergman,
Tiedän, ettet voi itse lukea tätä kirjettä, mutta jotkut muut kuitenkin voivat. Siksi haluan tämän sinulle kirjoittaa.
Olet maininnut, että Persona on elokuvailmaisullisesti suurin saavutuksesi ohjaajana. Olen samaa mieltä. Olen oikeastaan sitä mieltä, että Persona on suurimpia elokuvataiteen saavutuksia elokuvan historiassa ylipäätään.
Kun äskettäin näin pitkästä aikaa uudelleen Personan, havahduin oivallukseen. Ehkäpä monet muut ovat sen saman oivalluksen saaneet jo aikoja sitten, mutta kukaan ei ole kertonut siitä minulle. En myöskään ole lukenut läpi niitä useita hyllymetrejä kirjallisuutta, jotka Persona-elokuvastasi on kirjoitettu. Netissä on varmaan jotain myöskin. Minulla ei juuri nyt ole aikaa ruveta niitä juttuja lukemaan, kun pitäisi tehdä vähän muutakin. Niinpä aion nyt vaan kertoa havaintoni häpeilemättä sinulle.
Oivalsin helsinkiläisessä elokuvateatterissa toukokuussa 2022, että Liv Ullmann näyttelee Elisabethin roolin yllättävän huonosti. Itse asiassa hänen näyttelijäntyönsä siinä on melkoisen ”teatraalista” ja jotenkin liian näkyvää. Miten se on mahdollista?
Liv Ullmann on eräs parhaita näyttelijöitä. Hän näytteli useita merkittävimpiä roolejasi. Vaikka Livillä ei ole Personassa repliikkejä lainkaan (paitsi yksi), niin olettaisin hänen kuitenkin voineen kyetä parempaan roolisuoritukseen. Olettaisin sinun kyenneen ohjaamaan häntä paremmin, jos hänellä oli vaikeuksia roolityönsä kanssa.
Tässä on nyt jotain mätää.
Veikkaan, että teit sen tahallasi. Veikkaan, että sinä ja Liv ihan tahallanne ja yhteisymmärryksessä sovitte juksaavanne minua. Ja kaikkia muitakin siinä samalla! Mutta minulle ei ole kukaan aiemmin kertonut oivaltaneensa teidän huijaustanne. En tiedä, onko sen joku jo paljastanut jossakin. Voiko sen lukea jostain netistä?
Tiedän kyllä, miksi halusit huijata kaikkia tuolla tavoin ja sovit Livin kanssa, että hän näyttelee tahallaan roolinsa huonosti. Syy on päivänselvä.
Liv näyttelee Elisabethin roolin huonosti, koska Elisabeth on myös ammatiltaan näyttelijä. Kuitenkaan Elisabeth ei Personassa vedä rooliaan teatterin lavalla, kuten hän yleensä tekee, vaan elävässä elämässä. Lisäksi hänellä ei ole Personan elokuvaroolissaan ainuttakaan repliikkiä, kuten hänellä yleensä on teatterin lavalla. Hän joutuu vetämään roolinsa mykkänä.
Tuo tilanne voi kieltämättä olla hieman hankala jopa ammattinäyttelijälle. Elisabethille se voi olla hankala tilanne. Liville se ei tietenkään ole ollut hankala tilanne, koska Liv teki silloin sinun kanssasi elokuvaa. Hän oli töissä. Sinä ohjasit Personan kuvauksissa Liviä kaiken aikaa. Välillä kamera kävi. Liville, loistavana näyttelijänä sinun ohjauksessasi, roolin vetäminen oli helppoa, mutta Elisabethille mykän roolinsa vetäminen Almalle ilman ohjaajaa, kameran käydessä jatkuvasti, on ollut täysin erilainen tilanne. Näytteleminen näkyy. Elisabeth ylireagoi, käyttää eleitä ja ilmeitä, jotka ilmaisevat liikaa.
Liv on erinomainen näyttelijä. Liv on niin hyvä näyttelijä, ettei hänellä varmasti ole ollut mitään vaikeuksia näytellä yli ja tehdä näkyväksi roolihenkilönsä Elisabethin näyttelemistä.
Näytteleekö Elisabeth sitten Almalle vahingossa huonosti vai näytteleekö hän itse asiassa ihan tahallaan huonosti? Pitää muistaa, että Elisabethilla ei ole ohjaajaa näytellessään Almalle. Teatterissa Elisabethilla on aina joku ohjaaja. Sinä Ingmar, et ole siellä ohjaamassa Elisabethia elokuvan todellisuudessa, teatterin ulkopuolella. Hän on ihan omillaan. Sen vuoksi hän ei saa ohjausta keneltäkään. Hän perustaa näyttelemisensä vain Alman toiminnan ja reaktioiden varaan. Sen vuoksi Elisabeth ehkä näyttelee vahingossa huonosti.
Mutta Elisabeth voi olla myös niin taitava näyttelijä, että hän näyttelee tahallaan huonosti Almalle nimenomaan sen takia, että Alma havaitsisi hänen esittävän roolia.
Ota siitä nyt sitten selvää. Veikkaisin kuitenkin, että Elisabeth tietää, mitä tekee. Hän osaa hoitaa hommansa.
Alkupuolella sairaalahuoneessa Alma näyttää Elisabethille tämän lapsen valokuvan. Kohtauksessa Elisabethin reaktio on niin perusteellisesti ylinäytelty, että hätkähdin itse elokuvateatterin katsomossa huomatessani tuon asian. Sen jälkeen myöhemmissä kohtauksissa Elisabethin ja Alman välillä Elisabethin huono näytteleminen näkyy edelleen. Eihän Elisabethia voi edes sen alkupuolen kohtauksen jälkeen katsoa enää muulla tavalla kuin havainnoiden hänen huonoa näyttelemistään.
Miten se Elisabethin huono näytteleminen voi edes Almalle mennä läpi?
Almalle se meneekin ensin helposti läpi, koska hän on niissä tilanteissa osapuolena spontaanisti omassa hoitajan roolissaan, eikä hän tunne Elisabethia entuudestaan. Alma haluaa auttaa Elisabethia. Hän arvostaa Elisabethia taiteilijana. Sitä paitsi tuollaisessa hoitosuhteessa hoitaja luottaa potilaan pyrkimykseen olla rehellinen ja avoin, koska oletuksena potilas myöskin lähtökohtaisesti haluaa saada apua mielenterveysongelmaansa.
Elisabethilla se mielenterveysongelma on hieman hankala. Ainakin Alman näkökulmasta.
Alma olettaa saavansa Elisabethin puhumaan juttelemalla itse mahdollisimman avoimesti hänelle omista asioistaan. Mutta yhä selvemmäksi käy, ettei se oikein toimi. Avoimesti puhuminen kasvattaa luottamusta ”elävässä elämässä”, kun toinen osapuoli myös rohkaistuu puhumaan avoimesti. Mutta Elisabethin ja Alman välillä on kuitenkin ”hoitosuhde”, joka ei olekaan samalla tavoin ”elävää elämää”. Lisäksi Elisabethin puhumattomuus on rooli, minkä jo elokuvan alkupuolella tavattu psykiatri toteaa Elisabethille ja samalla minulle elokuvan katsojana. Olennaista onkin, ettei Alma ole kyseisessä kohtauksessa läsnä. Hänelle sitä näkökulmaa ei kerrota.
Elisabeth ryhtyy kuitenkin itse murtamaan keinotekoisuuden pintaa, joka on esteenä syvemmälle luottamukselle Alman ja hänen välillään. Elisabeth käyttää puhumattomuuttaan roolina saadakseen Alman oivaltamaan juuri sen, että hän esittää roolia Almalle. Elisabeth haluaa saada Alman miettimään syvemmin roolien merkityksiä elämässä. Hän haluaa auttaa Almaa ymmärtämään, että rooleilla on jokin tarkoitus. Niistä voi olla etua, mutta niistä voi olla myös haittaa. Joskus niitä käytetään suojana ja joskus niiden asettamat rajat ovatkin vain esteenä rehellisyydelle. Teatterissa rooli antaa Elisabethille mahdollisuuden ilmaista tunteitaan roolin suojissa, mutta juuri samasta syystä hän on päättänyt ryhtyä mykäksi. Mykkäkoulu on Elisabethin kapinointia ainaista rooleihin turvautumista vastaan.
Kapinahenkeä tarvitaan. Terveellinen kapinointi tekee usein vain hyvää.
Tärkeässä käännekohdassa Alma sattumalta saa tilaisuuden lukea Elisabethin kirjeitä ja ymmärtää Elisabethin esittävän hänelle pelkkää roolia. Alman luottamus romuttuu. Alma ymmärtää Elisabethin käyttävän omaa näyttelijän ammattitaitoaan häntä vastaan. Se ei ole Almaa kohtaan oikein ja hän onkin ymmärrettävästi järkyttynyt. Lähtökohtaisesti Elisabethin rooliin ”potilaana” kuuluisi se, että hän on avoin, luottaa Almaan, eikä salaa Almalta olennaisia asioita, joilla on merkitystä Alman hoitotyön onnistumisen kannalta. Hoitotyön onnistuminen on kuitenkin molempien tavoitteena.
Puhumattomuus ja kuuntelijan rooli kuuluisivat normaalioloissa Almalle hoitajana, mutta Elisabeth ei puhu ja Alma joutuu ottamaan puhujan roolin. Hän luottaa Elisabethiin samaan tapaan, kuin potilas luottaa kuuntelijan roolissa olevaan hoitajaan. Puhujan roolissa olevan Alman luottamus kuuntelijan roolissa olevaan Elisabethiin kuitenkin rikkoutuu, kun hän ymmärtää Elisabethin havainnoivan mykän roolinsa suojista häntä itseään ilman, että Elisabeth tuntisi aidosti empatiaa häntä kohtaan. Hoitosuhteen puhujan ja kuuntelijan roolien kääntyminen nurinpäin paljastaa hoitosuhteen luottamuksen perimmäinen keinotekoisuuden. Hoitosuhteeseen perustuvalla luottamuksella ei ole vastinetta hoitosuhteen ulkopuolella, koska vastavuoroisuus on “elävässä elämässä” edellytys keskinäisen luottamuksen rakentumiselle ihmissuhteissa. Kun Elisabeth “hoitajan roolissaan” rikkoo “potilaan roolissa” olevan Alman luottamuksen häneen, Alma hoitajana ymmärtää itse hoitosuhteen roolien keinotekoisen luonteen.
Elisabethin kirjeitä salaa luettuaan Alma ryhtyykin itse esittämään potilaan roolia Elisabethille. Hän alkaa harjoitella roolityötä ja paranee siinä koko ajan. Elisabeth voikin ruveta enimmäkseen vain seuraamaan Alman näyttelijäntaitojen kehittymistä, kun Alma vähitellen osaakin näytellä potilaan roolinsa paremmin kuin Elisabeth hoitajan roolinsa. He vaihtavat rooleja keskenään sopimatta siitä ääneen sanaakaan, koska Elisabeth pitää mykkäkoulua. He eivät missään vaiheessa riko hoitosuhteen asetelmaa lausumalla ääneen mitään, mikä sen konkreettisesti rikkoisi. Siitä huolimatta he ymmärtävät, että tilanne tarjoaa heille molemmille uudet roolit, joita he voivat käyttää hyödyllisellä tavalla. Almalle potilaan roolin omaksuminen heidän vuorovaikutuksessaan on tärkeä kehityskulku, joka antaa hänelle mahdollisuudet yhä vapaampaan tunneilmaisuun. He rupeavat näyttelemään yhdessä. He löytävät yhteisen sävelen. He improvisoivat yhdessä.
Tilanne kuitenkin ensin kärjistyy Alman aggressiivisuuteen Elisabethia kohtaan ja hän uhkaa Elisabethia väkivallalla. Aggressio on seurausta Alman luottamuksen rikkoutumisesta, koska Elisabeth on osoittautunut valehtelijaksi ja esittäjäksi. Elisabeth on osoittanutunut näyttelijäksi, joka on hänen ammattinsakin. Täydellisen mykkäkoulun muuria on myös hirveän vaikea murtaa. Rooli on hyödyllinen silloin, kun se sallii ihmiselle tunteiden ilmaisun sellaisella tavalla, joka ilman roolia ei olisi mahdollista. Silloin kuitenkin on olennaista, että jokainen osapuoli tietää roolin olevan käytössä. Jokaisen osapuolen tietoisuus rooleista tekee myös aggressiivisesta ja hyökkäävästä tunteiden ilmaisusta turvallista, koska sen ymmärretään kuuluvan roolin avulla tapahtuvaan tunteiden näkyväksi tekemiseen. Ymmärretään, ettei todellista vaaraa osapuolille ole.
Kun Elisabeth elokuvan alkupuolella näkee sairaalahuoneessaan televisiosta kuvia polttoitsemurhasta ja keskistysleiriltä, hänen kauhistumisensa on aitoa. Kuka on syyllinen niiden kuvien dokumentoimaan kärsimykseen? Väkivalta toisia kohtaan ja väkivalta itseä kohtaan syntyy kyvyttömyydestä ilmaista omaa ahdistumistaan muulla tavoin, kun muut ilmaisu- ja vuorovaikutuskeinot eivät ole riittäneet tai ne ovat estyneet. Viha alkuperäistä syyllistä kohtaan kohdistetaan sijaiseen, jos alkuperäisen syyllisen kanssa ei voi puhua. Joku asetetaan uhriksi. Syyllinen voi kuitenkin olla koko yhteiskunta, jonka syyllisyyttä on vaikea nähdä ja jota on vaikea syyllistää. Kantaako yhteiskunta kollektiivisen vastuunsa pahoinvoinnista ja kärsimyksestä?
Lopulta Elisabethin ja Alman dramaattisesssa kohtaamisessaan kasvotusten Alma esittää pitkän, intensiivisen monologinsa erityisen hyvin. Elisabethin Almalle antama mahdollisuus irtaantua hoitajan roolistaan auttaa Almaa ilmaisemaan itseään kuitenkaan olematta näkyvästi potilas. Elisabethin ei heidän intensiivisessä lopun kohtaamisessaan tarvitse tehdä paljon muuta kuin ihailla Alman kykyä näytellä ja ilmaista roolin avulla. Tietysti Elisabethin täytyy pitää pokkansa, ettei hän vahingossa rupea hymyilemään!
Jos Elisabethin pokka olisi vahingossa pettänyt, niin olisi tarvittu uusi otto. Filmiä varmasti sinulla ja Sven Nykvistillä kuitenkin oli tarpeeksi.
Elisabeth ammattinäyttelijänä opettaa Almaa näyttelemään kertomalla hänelle sanallakaan, miten sitä pitäisi tehdä. Hän ei anna Almalle ensimmäistäkään neuvoa. Hän ei selitä Almalle ainuttakaan näyttelijäntyön tekniikkaa. Stanislavskin metodeja Alman ei tarvitse opetella pätkääkään esittääkseen lopulta Elisabethille hienosti roolin potilaana, joka syyttää Elisabethia hoitajana siitä, ettei tämä ole koskaan rakastanut lastaan. Elisabethan on “elävässä elämässä” nimenomaan äitinä ollut erityisen vaativassa hoitajan roolissa.
Alma esittää roolinsa Elisabeth-potilaana ja Elisabeth-äitinä juuri siksi, että voi käsitellä roolin kautta omaa pelkoaan äidiksi tulemisesta. Syyttämällä Elisabethia rakkaudettomaksi lastaan kohtaan hän purkaa omia pelkojaan siitä, onnistuuko hän olemaan rakastava äiti omalle lapselleen. Oikeastaan Alma näyttelee Elisabethille roolin myös aikuisena lapsena, joka syyttää äitiään rakkaudettomaksi itseään kohtaan. Alma syyllistää Elisabethin, mutta samaistuu samalla Elisabethiin äitinä ja hoitajana, koska se on keino ymmärtää Elisabethin kokemuksia äitinä. Roolien vaihtaminen ja oman hoitajan roolinsa hylkääminen antavat Almalle ilmaisukeinon, joka auttaa häntä pääsemään irti omista peloistaan ja ottamaan myöhemmin rohkeasti vastaan äitiyteen kuuluvaa haastetta ja vastuuta.
Alma käyttää tulkintaansa Elisabethin elämästä hänelle itselleen terapeuttisella tavalla, vaikka se jääkin vain tulkinnaksi Elisabethin kokemuksista. Onko Alman tarina Elisabethista totuus? En voi tietää. Tiedän kuitenkin sen, että Alman tarinalla ja tulkinnalla on valtava merkitys riippumatta siitä, kuinka totuudellinen se on. Se on totuudellinen Almalle, Elisabethille ja minulle katsojana, koska intensiivisenä elokuvakohtauksena se on kokemuksellisesti totuudellinen meille kaikille läsnäolijoille.
Ilmaiseminen on tervehdyttävää. Elisabethista tulee Alman mielenterveyshoitaja, vaikka sen piti olla toisinpäin. Potilas auttaa hoitajaa. Alman tulkinta Elisabethin elämästä auttaa Almaa, mutta se auttaa myös Elisabethia. Kun Elisabeth on luonut puitteet, joissa Alma voi käyttää vapaasti mielikuvitustaan ja pääsee purkamaan omia pelkojaan roolien vaihtamisen kautta, Elisabeth saa siitä itselleen onnistumisen kokemuksen. Hän opetti Almaa ilmaisemaan. Hän opetti Almaa näyttelemään!
Almakin ymmärtää, että näyttelemällä roolinsa hän kykenee auttamaan Elisabethia. Ehkäpä hänen tulkintansa Elisabethin kokemuksista osuukin täydellisesti oikeaan! Ehkäpä Alma kertoi Elisabethille juuri sen, mitä Elisabeth itse ei ole voinut ilmaista missään roolissa – eikä varsinkaan roolissaan mykkänä potilaana. Hoitaja auttaa potilasta, mutta Alma hoitajana tekee sen asettamalla itsensä potilaan rooliin. Alma auttaa Elisabethia myös siten, kuin alunperin oli hoidon tarkoituskin. Kun Elisabeth lopulta sanoo “ei mitään”, voi puhe taas alkaa. Roolit voidaan hylätä ja hoito päättää. Keinotekoiset roolit eivät voi olla ikuisia.
Ingmar, hyvin hoidettu!
Toisen auttaminen tekee ihmisen onnelliseksi. Se on myös äskettäin erään psykologisen kokeen avulla osoitettu. Itse asiassa koe osoitti, että toisen auttaminen ja toisen onnellisuuden hyväksi toimiminen tekevät ihmisen onnellisemmaksi kuin se, että ihminen toimii vain oman onnensa seppänä. Toisen auttaminen on mahdollista myös elävässä elämässä, elokuvan ulkopuolella.
Vaikka syyllistämisen kohteena voi olla sijainen, joka asetetaan uhrin rooliin, rakkauden kohde ei ole koskaan sijainen. Rakkauden kohde on aina jokaiselle joku yksilöllinen ihminen. Rakkaudella voi rikkoa roolit. Rakkaus on todellista.
Persoonallisin terveisin,
Sam Kris
Back to Writings menu.