October 11, 2023
Kun Ingmar Bergmanin Talven valoa -elokuvaa katsoo tarkkaan, voi huomata, että erityisesti päähenkilö pastori Ericsson usein poistuu kohtauksissa kuvan rajojen ulkopuolelle. Kuvasta poistumisen jälkeen kuvaan jää hetkeksi jotain muuta. Se on pakoa rajauksesta ja synnyttää katsojassa hylkäämisen tunteen.
Alkupuolen kirkkojaksossa on kyseistä ilmaisukeinoa käytetty johdonmukaisesti useaan kertaan. Pastori Tomas Ericssonilta apua pyytämään tullut kalastaja Jonas Persson poistuu kuvasta, kun keskustelu pastorin kanssa ei etene. Jonas Persson hylkää silloin kuvaan jäävän pastorin, mutta samalla hän pakenee katsojan katsetta. Kun vähän myöhemmin kirkon alttarilla kuvassa on pastorin lisäksi hänen ystävänsä Märta, tilanne on rinnakkainen edellisen kohtauksen kanssa. Kuva päättyy pastorin poistumiseen kuvasta, jolloin hän visuaalisesti hylkää kuvaan jäävän Märtan. Kohtauksessa on vielä senkin jälkeen useampia kuvia, joissa pastori poistuu kuvasta. Hän määrätietoisesti pakenee.
Kuvakerronnallisesti elokuvan henkilö ensin muodostaa lähikuvassa kontaktin katsojan kanssa, jolloin kuvan rajoista muodostuu tuota läheisyyttä ilmaiseva elementti. Kuvakerronta ilmaisee silloin henkilön subjektiivisuutta ja samalla objektiivinen näkökulma häipyy taustalle. Mitä enemmän meille katsojina syntyy vaikutelma siitä, että kuvan rajojen ulkopuolella on jotakin näkymätöntä, sitä enemmän kuvakerronnassa on subjektiivista jännitettä. Lähikuvissa subjektiivista jännitettä on yllin kyllin myös kasvojen läheisyyden vuoksi. Kun lähikuvassa nähty henkilö poistuu kuvasta kuvan rajojen ulkopuolelle, hän pakenee kuvaan jäävää henkilöhahmoa, mutta samalla hän jättää katsojalle hylätyksi tulemisen tunteen pakenemalla kuvan rajausta.
Talven valoa -elokuvassa kuvan rajallisuutta käytetään johdonmukaisesti hylkäämisen ja yksin jäämisen tunteen ilmaisemiseksi. Henkilön paolla rajauksesta rikotaan sitä katsojan kanssa syntyvää yhteisyyttä, jonka lähikuvien rajaus ja kompositio luovat. Vaikutelma on se, ettei pastori halua tulla nähdyksi vaan haluaa paeta pois kuvan rajojen muodostamasta näkyvästä maailmasta jonnekin piiloon kuvan rajojen ulkopuolelle. Elokuvassa näkyvä maailma on aina rajattua. Elokuvan maailmaa on vain se, mikä valkokankaalla kuvien rajojen sisällä näkyy, vaikka meille syntyy vaikutelma maailmasta myös kuvan rajojen ulkopuolella. Niinpä poistuminen kuvan rajoista on pakoa pois havaituksi tulemisesta. Pastorin pako rajauksesta on myös symbolisesti pakoa yksinäisyyteen, pakoa vuorovaikutuksesta, olemassaolosta, elämästä.
Ihminen pakenee maailmantilanteiden, elinolosuhteiden, vähäosaisuuden, toivottomuuden, yksinäisyyden ja haitallisen vuorovaikutuksen aikaansaamaa ahdistuneisuutta vaihtelevin keinoin. Talven valossa Jonas Persson on ahdistunut siitä, että kiinalaiset ”kasvatetaan vihaan” ja hankkivat ydinpommeja. Pastori ei osaa auttaa. Kuinka hän voisikaan estää kiinalaisia hankkimasta ydinpommeja? Hetkeä myöhemmin Jonaksen lähdettyä omille teilleen pastori saa tietää, että Jonas Persson on tappanut itsensä. Itsemurha on tietenkin äärimmäinen ja lopullinen pako maailman, olosuhteiden ja ahdistuneisuuden elämälle asettamista rajoituksista. Lopullinen pako elämästä.
Tarkovski kirjoitti, että elokuva on ”vangittua aikaa”. Elokuvakerronnassa on toki muutakin vangittua. Elokuvan henkilöhahmot ovat vangittuja elokuvaansa, koska kuvakompositiot rajaavat heidät elokuvan esittämään todellisuuteen. Kun pastori Ericsson pakenee rajausta kävelemällä ulos kuvasta, hän yrittää paeta vapauteen elokuvan asettamista rajoista. Hän yrittää irtaantua roolista, joka hänellä elokuvassa on. Hän yrittää irtaantua pastorin tehtävästä, koska on kokenut, ettei kykene hoitamaan tehtäväänsä kunnolla. Epävarmuus, epätoivo, ahdistuneisuus, suru, ilmaisukyvyttömyys, avunannon ja avun vastaanottamisen vaikeudet saavat visuaalisen muodon pakona rajauksesta.
Lajityypittely on eräs rajauksen keino. Tarvitsemme jonkin odotusarvon, kun valitsemme, minkä ennennäkemättömän elokuvan haluamme nähdä jonakin sopivana hetkenä. Lajityyppi on “nimittelyä”, johon sisältyy myös syrjinnän vaara. Jotkin genret jäävät vähemmistöön. Jos joku tekee kerronnaltaan kokeellisen elokuvan ja antaa sille nimityksen “kokeellinen”, elokuva jää jonnekin marginaaliin ja se tavoittaa vain pienen yleisön. Jos täsmälleen sama elokuva kuitenkin nimitetään “draamaksi”, elokuva on valtavirtaa ja sitä katsellaan ja kohdellaan kuin valtavirtaelokuvaa. Nimitettynä “draamaksi” sama elokuva, kaikkine kokeellisine kerronnan keinoineen, voi olla huikea menestys ja saattaa kohota jopa mestariteoksen asemaan. Sen sijaan ”kokeelliseksi” nimitetty elokuva pysyy marginaalissa. Ikuisesti. Ainakin erittäin pitkän aikaa. Se on kategorisoinnin voimaa. Se on kokeellisen kerronnan voimaa.
Haluammeko elokuvataiteen jäävän rajatulle alueelle vai haluammeko sen rikkovan rajoja ja konventioita?
Kannatan pakoa rajauksesta luovuuden edistämiseksi!
Paon toteuttamisessa on aste-eroja ja erilaisia mahdollisuuksia. Elokuvataiteilijat voivat rajata myös elokuvan aihetta, näkökulmia, tapahtumapaikkoja, objektiivien polttoväliä, kameran liikkuvuutta, väriasteikkoa, valaisua, näyttelijöiden ilmaisua jne. Asettamalla rajoja taiteilija voi vapauttaa luovuutta, mutta rajat eivät saisi tehdä teoksesta täydellistä umpiota, josta ei näy ulospääsyä. Muodon ja rajauksen ehdottoman orjallinen noudattaminen merkitsee vankilaa, johon ei pidä jäädä jumiin. Ulospääsyreitti tai varauloskäytävä täytyy muodollisesti täydellisessäkin teoksessa olla.
Täydelliseenkin rajaukseen täytyy tuoda ripaus virheellisyyttä, koska ilman virheellisyyksiä teos ei hengitä vapautuneesti. Jos elokuva on havaituksi tekemistä, niin elokuvan täytyy esittää luomansa maailma rehellisesti virheellisyyksineen. Ilmaisuvoima syntyy kontrastien kautta. Rajattujen kategorioiden synnyttämien odotusten rikkominen kasvattaa ilmaisuvoimaa. Uudenlaista ilmaisua voidaan löytää muodollisia tyypittelyjä rikkomalla ja yhdistelemällä rajattuja lokerointeja uusiksi kombinaatioiksi.
Elokuvataiteilijan itsensä pitää myös paeta rajauksesta pois. Taiteilija ei saa jäädä umpioon, josta ei ole ulospääsyä. Taiteilijan pitää nousta kapinaan rajausta vastaan!
Jokaisella meistä on vain yksi elämä. Jokainen on yhteisen elämämme ja maailmamme päähenkilö. Elokuvan henkilöhahmoille elämä elokuvan kuvissa on ainut elämä, mitä heillä on. Se on rajallinen elämä, kuten on itse kullakin. Lähteekö kukin elokuvaesityksen jälkeen omille teilleen?
Talven valoa -elokuvassa pako rajauksesta on yksinäisyyden ilmaisukeino. Yksinäisyyteen ei kuitenkaan pitäisi paeta, vaikka ahdistaa. Niinpä myös yksinäisyyden rajoja pitäisi pyrkiä rikkomaan. Jos elokuvan henkilöhahmon pako kuvan rajauksesta on katsojan hylkäämistä, niin henkilön ilmestyminen rajaukseen päinvastoin merkitsee havaituksi tulemista ja pyrkimystä vuorovaikutukseen. Se on pyrkimystä yhteisyyteen katsojan kanssa. Paettuaan ensin rajausta ja tulemalla sitten takaisin elokuvaan henkilöhahmo herää jälleen henkiin, koska tulemalla kuvaan hän hylkääkin yksinäisyyden, joka kuvan rajojen ulkopuolella oli.
Pastori Ericsson ei enää Talven valoa -elokuvan lopussa pakene ulos kuvan rajoista. Viimeisessä kuvassa hän on alttarilla ensin selin kameraan ja kääntyy sitten kohti yleisöä. Se on variaatio kuvaan tulemisesta ja merkitsee kontaktin luomista katsojan kanssa. Pastorin elämä elokuvan esittämässä maailmassa näyttää jatkuvan, vaikka elokuva loppuu. Hän ei enää pakene.
Back to Writings menu.